Lapsuuteeni on mahtunut harvinaisen monta kieltä, ja olenkin usein ihmetellyt, miten eri kielet eivät ole menneet sekaisin mielessäni. Perheeni on kaksikielinen, ja suomenruotsalainen isäni on alusta asti puhunut minulle omaa äidinkieltään ruotsia. Olin kuitenkin päiväkotiin menoon asti kotona suomenkielisen äitini kanssa, joten kuuntelin kaikki päivät suomea. Luultavasti juuri siksi ensimmäiset sanani olivat suomea, ja minulla kesti kauemmin omaksua ruotsin kieli. Ymmärsin kyllä kaiken mitä isäni minulle puhui ja mitä vanhempani puhuivat keskenään ruotsia, mutta se, että olisin itse puhunut ruotsia, tuntui todella vaikealta. Minulle vakiintuikin tapa vastata suomeksi ruotsinkieliseen puheeseen. Parin vuoden kuluessa ruotsin taitoni paranivat ja opin käyttämään ruotsia luontevasti mm. sukulaisten kanssa.
Ollessani kolmivuotias perheeni muutti vuodeksi Singaporeen, missä minut laitettiin englanninkieliseen playschooliin eli leikkikouluun. Sieltä minulle alkoi luonnollisesti tarttua mukaan englanti, mutta hieman yllättäen myös mandariinikiina. Vaikka leikkikoulu periaatteessa oli englanninkielinen, olivat hoitajat paikallisia, ja heiltä sekä filippiiniläiseltä au-pairiltamme opin mandariinikiinaa. Se taito on tosin kadonnut jo aikoja sitten, mutta äitini mukaan osasin puhua sitä.
Eläkkeelle jääneet opettajaisovanhempani alkoivat innokkaasti opettaa minua lukemaan ja kirjoittamaan heti Suomeen palattuamme. Ensimmäisen luokan aloittaessani luin ja kirjoitin jo sujuvasti, mikä muodostui melko tärkeäksi asiaksi muuttaessani kahdeksanvuotiaana jälleen ulkomaille, tällä kertaa Saksaan. Jouduin täysin ummikkona ja saksaa taitamattomana saksalaisen peruskoulun toiselle luokalle ja täysin erilaiseen koulusysteemiin kuin Suomessa. Parin kuukauden kuluessa kieli alkoi tarttua, ja muuttaessamme reilun kahden vuoden kuluttua takaisin Suomeen saksan kielen taitoni oli lähes suomen kielen tasolla. Yhä edelleenkin minulta saksaa puhuessani kysytään, olenko saksalainen, eikä minulla suoraan sanottuna ole hajuakaan saksan kielioppisäännöistä, vaan ”kuulen” samalla tavalla kuin suomea puhuessani, mikä pääte on oikein ja mikä väärin.
Ulkomailla asuminen ei luullakseni ole ”huonontanut” suomen taitojani, sillä etenkin äitini piti huolen, että suomi ei päässyt unohtumaan. Minulle luettiin ja luin itse paljon kirjoja, minua kuskattiin Suomi-kouluun kerran viikossa ja kotona puhuttiin myös aina suomea tai ruotsia eikä saksaa tai englantia. On kuitenkin tavallaan hassua, että ruotsi, joka kuitenkin on toinen kotikieleni, on selkeästi heikompi kuin saksan kieli. Uskoisin sen johtuvan paljolti siitä, että ruotsi on aina ollut minulle vain puhekieli. Puhun ruotsia sujuvasti, mutta olen alkanut kirjoittaa ja lukea ruotsiksi kunnolla vasta lukiossa, mikä myös näkyy. Suomessa ja saksassa en kirjoittaessani tee juurikaan kirjoitus- tai kielioppivirheitä, vaan kielet tulevat luonnollisesti. Ruotsin kirjakieli on selvä heikkouteni. Toisaalta en voi ihmetellä sitä, sillä minulle oli itsestään selvää lukea uusin Harry Potter -kirja saksaksi, koska se ilmestyi saksaksi puoli vuotta aikaisemmin kuin suomeksi. Ruotsiksi lukeminen ei tullut mieleenikään, sillä saksaksi ja suomeksi lukeminen oli tuttua ja helppoa, kun taas ruotsi oli ja on edelleen enemmän puhe- kuin kirjakieli.
Usean eri kielen ympäröimänä eläminen on ollut minulle rikkaus, sillä suomen kielen taitoni ei ole siitä kärsinyt. En myöskään usko, että toinen äidinkieleni ruotsi olisi yhtään nykyistä vahvempi, sillä ilman ulkomailla asumista olisin käynyt koko ajan suomenkielistä koulua. Omasta mielestäni se, että minulla on periaatteessa ”kolme” äidinkieltä, on etu, jota monella ei ole, eivätkä eri kielet uhkaa toisiaan. Tilanne voisi kuitenkin olla hyvin erilainen, jos etenkin äitini ja isovanhempani eivät olisi pitäneet huolta siitä, ettei suomen kieli unohdu maailmallakaan, ja jos en olisi osannut sekä lukea että kirjoittaa sujuvasti suomeksi saksalaisen koulun aloittaessani.
Ida Hellström